SUOMEN TERVEYDENHOIDON TIKITTÄVÄ AIKAPOMMI

Terveydenhoidon ja erityisesti hoiva-alan eri yksiköt Suomessa ovat olleet viime aikoina paljon otsikoissa. On uutisoitu vanhusten huonosta hoidosta, heitteille jättämisestä, epäkunnioittavasta kohtelusta, lista on pitkä. Näitä tapauksia alan yritykset ovat puolustelleet mm. henkilökunnan riittämättömyydellä ja ohjeistuksen epäselvyydellä. Kun yksi epäkohta on tullut julki ollaan jo seuraavaa katastrofia tutkimassa ja tapauksia eri hoiva-alan yrityksistä tipahtelee melkeinpä säännöllisesti. 

Usein kuullaan sanottavan, että alalle ei haluta töihin matalan palkan takia ja että työ on jo itsessään liian raskasta henkisesti sekä fyysisesti. Kiire ja henkilökunnan riittämättömyys ovat muodostuneet jo alaa leimaaviksi tekijöiksi. Sanotaan että tällaista tämä ala on. Ollaan siis jo luovutettu ja näin ollen hiljaisesti hyväksytty kiire, epätoivo, sekä riittämättömyyden tunne alalle ominaisiksi seikoiksi. Alaa kuvaavia sanoja pitäisivät kuitenkin olla mm. ammattimaisuus, asiantuntijuus, hoiva, empatia, huolenpito jne. 

Maaliskussa valloilleen räjähtänyt koronaepidemia on kärjistänyt tilanteen sietämättömäksi jo ennestään epätoivossa vellovalle alalle. Korona epidemia koskettaa globaalisti kaikkia ihmisiä ja toimialoja niin terveyden kun taloudenkin näkökulmista. On hienoa, että yritykset ja ihmiset ovat oppineet pyytämään apua ja myös sitä antamaan jotta talous ei koronan jälkeen vaipuisi suureen lamaan. Kuitenkin ihmisten terveys on talouttakin tärkeämpää. Jotta perusterveydenhoito ja hoiva voidaan jatkossakin järjestää Suomessa edes minimissään hyväksyttävällä tasolla on tätä elintärkeää työtä tekevien ihmisten jaksaminen otettava koko maan yhteiseksi asiaksi. 

Mediassa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa kuohuntaa herättänyt sairaanhoitaja Tanja Jeppesenin haastattelu Helsingin Sanomissa tammikuussa tuntui olevan ensimäinen iso startti julkiseen keskusteluun Suomen hoitohenkilökunnan henkisestä jaksamisesta. Tanja Jeppesen sai ja saa edelleen lukuisilta hoitoalan työntekijöiltä viestejä sekä puheluita, joista paljastuu että alan työntekijät eivät voi hyvin. Tanjan tavoin moni alan työntekijä on vaihtanut tai aikomuksissa vaihtaa alaa ja tämä on mielestäni hälyttävää. Monet ihmiset jotka itse työskentelevät hoiva- alalla kertovat, että eivät haluaisi joutua Suomessa hoiva-kotiin kun se aika koittaa. Tällainen kommentointi ei todellakaan jätä mitään epäselväksi. 

Olemme yrittäjä kollegani Johanna Korhosen kanssa haastatelleet puhelimitse kymmeniä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja siihen kun lisätään Tanja Jeppesienin saamat puhelut ja viestit on selvää missä alan suurimmat haasteet ja epäkohdat ovat. Ne eivät liity missään määrin potilaisiin tai itse työn tekemiseen. Suurimmat kipupisteet ovat työyhteisön vuorovaikutuksessa, työnohjauksessa ja esimiestyöskentelyssä. Tilannetta hankaloittaa entisestään syvä kuilu ns. kenttätyöntekijöiden ja johtoportaan välillä. Eriarvoistusta alalla on myös paljon. Esimerkiksi työnohjausta ei useinkaan ole saatavilla kuin tietyillä erikoisaloilla osa erikoissairaanhoidosta ja perusterveydenhuolto jäävät jopa kokonaan vaille tukea ja ohjausta. Syyllistämisen kulttuuri on alalla myös yleistä. Kun virhe hoitotyössä tapahtuu, etsitään syyllinen sen sijaan että mietittäisiin yhdessä ratkaisua jotta jatkossa virheet voitaisiin välttää. Pelko siitä että Suomessa ei kohta ole ihmisiä tekemään hoitotyötä johtuu siis välittömästi ja välillisesti työyhteisöllisistä tekijöistä. 

Edellä mainitut kuvaukset perustuvat sosiaali- ja terveysalan töitä tekevien ihmisten haastatteluihin ja kertovat suurimmaksi osaksi siis alan normaali tilanteesta, enne korona epidemiaa. Korona epidemian aikana tehdyt haastattelut taas lisäävät hurjasti pelkokerrointa alan tulevaisuuden suhteen. Hotioalan työntekijöitä velvoitetaan töihin ja ylitöihin, lomia perutaan, huoli omasta ja perheen terveydestä kasvaa, työntekijät joutuvat painimaan omatunnon ja ammattietiikan kanssa jokapäiväisessä työssään, väsymys painaa ja hermot kiristyy. Äärimmäisessä tilanteessa ja paineen alla työskentely on useimmille meistä mahdollista hetkellisesti ja me pystymme venymään mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Tällaista hyper flow- tilaa ei kuitenkaan kukaan meistä pysty pitämään pitkäkestoisesti yllä ilman seuraamuksia. 

Mitä siis tapahtuu kun korona epidemia heikkenee ja elämä palautuu jonkinlaiseen normaali tilaan, mitä se ikinä lieneekään? Hoitoalan työntekijät jotka ovat henkisesti ja fyysisesti venyneet ja venyneet, jaksaneet ja jaksaneet kunnes vihdoin hieman helpottaa… Kaiken henkisen paineen ja väsymyksen mikä on epidemian aikana kasaantunut pitää purkautua jotenkin, se on luonnon laki. Ihmiset sairastuvat fyysisesti, tai jäävät sairaslomalle henkisen väsymyksen takia joukoittain. Kuinkahan moni heistä ei palaa sairasloman jälkeen alalle enää lainkaan? Kuinka moni heistä kokee vakavan burn outin? Miten heidän perheensä ja muut läheiset reagoivat tai osaavat tukea tilanteessa? Tästä voi seurata todella pelottava, laajalle ulottuva lumipallo efekti. Jotain on siis selvästi tehtävä.     

Alaa piinaavat epäkohdat ja kipupisteet ovat jo pitkään tiedostettu, niistä on puhuttu ja mediassakin niitä on isosti käsitelty. Hyvä! Nyt on aika toiminnalle ja vahvalle positiiviselle tekemiselle, sillä ongelma on ratkaistavissa. Lisätään työyhteisöjen koulutusta ja valmennusta kaikille organisaation tasoille. Tie ei ole helppo eikä yksinkertainen, mutta ihan varmasti tehtävissä. Luodaan alalle sellaiset työyhteisölliset työkalut, jotta jokainen hoitotyötä tekevä suomalainen voi töihin lähtiessään hymyillä ja sanoa- IHANAA MENNÄ TÖIHIN,TÄSTÄ TULEE HYVÄ PÄIVÄ!

Rami Räty

Posted in