Suomen terveydenhoidon tikittävä aikapommi

Terveydenhoidon ja erityisesti hoiva-alan eri yksiköt Suomessa ovat olleet viime aikoina paljon otsikoissa. On uutisoitu vanhusten huonosta hoidosta, epäkunnioittavasta kohtelusta, jopa heitteille jättämisestä. Näitä tapauksia alan yritykset ovat puolustelleet muun muassa henkilökunnan riittämättömyydellä ja ohjeistuksen epäselvyydellä. Kun yksi epäkohta on tullut julki, ollaan jo seuraavaa katastrofia tutkimassa ja tapauksia eri hoiva-alan yrityksistä tipahtelee melkeinpä säännöllisesti. 

Usein kuullaan sanottavan, että alalle ei haluta töihin matalan palkan takia, ja että työ on jo itsessään liian raskasta henkisesti sekä fyysisesti. Kiire ja henkilökunnan riittämättömyys ovat muodostuneet alaa leimaaviksi tekijöiksi. Sanotaan. että tällainen tämä ala on. Ollaan siis jo luovutettu ja hiljaisesti hyväksytty kiire, epätoivo sekä riittämättömyyden tunne alalle ominaisiksi seikoiksi.

Alaa pitäisi kuitenkin pystyä kuvailemaan sanoilla ammattimaisuus, asiantuntijuus, hoiva, empatia ja huolenpito. 

Maaliskussa valloilleen räjähtänyt koronaepidemia on kärjistänyt tilanteen sietämättömäksi jo ennestään epätoivossa vellovalle alalle. Koronaepidemia koskettaa globaalisti kaikkia ihmisiä ja toimialoja niin terveyden kun talouden näkökulmista. On hienoa, että yritykset ja ihmiset ovat oppineet pyytämään apua ja myös sitä antamaan, jotta talous ei koronan vuoksi vaipuisi suureen lamaan. Ihmisten terveys on kuitenkin taloutta tärkeämpää. Jotta perusterveydenhoito ja hoiva voidaan jatkossakin järjestää Suomessa edes minimissään hyväksyttävällä tasolla, on tätä elintärkeää työtä tekevien ihmisten jaksaminen otettava koko maan yhteiseksi asiaksi. 

Mediassa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa kuohuntaa herättänyt sairaanhoitaja Tanja Jeppesenin haastattelu Helsingin Sanomissa tammikuussa tuntui olevan ensimäinen iso startti julkiseen keskusteluun Suomen hoitohenkilökunnan henkisestä jaksamisesta. Tanja Jeppesen sai ja saa edelleen lukuisilta hoitoalan työntekijöiltä viestejä sekä puheluita, joista paljastuu, että alan työntekijät eivät voi hyvin. Tanjan tavoin moni alan työntekijä on vaihtanut tai on aikomuksissa vaihtaa alaa ja tämä on mielestäni hälyttävää. Monet ihmiset, jotka itse työskentelevät hoiva-alalla kertovat, että eivät haluaisi joutua Suomessa hoivakotiin, kun se aika koittaa. Tällainen kommentointi ei todellakaan jätä mitään epäselväksi. 

Olemme yrittäjäkollegani Johanna Korhosen kanssa haastatelleet puhelimitse kymmeniä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Siihen kun lisätään Tanja Jeppesienin saamat puhelut ja viestit, on selvää missä alan suurimmat haasteet ja epäkohdat ovat. Ne eivät liity missään määrin potilaisiin tai itse työn tekemiseen. Suurimmat kipupisteet ovat työyhteisön vuorovaikutuksessa, työnohjauksessa ja esimiestyöskentelyssä. Tilannetta hankaloittaa entisestään syvä kuilu niin sanottujen kenttätyöntekijöiden ja johtoportaan välillä. Eriarvoistusta alalla on myös paljon. Esimerkiksi työnohjausta ei useinkaan ole saatavilla kuin tietyillä erikoisaloilla osa erikoissairaanhoidosta ja perusterveydenhuolto jäävät jopa kokonaan vaille tukea ja ohjausta. Syyllistämisen kulttuuri on alalla myös yleistä. Kun virhe hoitotyössä tapahtuu, etsitään syyllistä sen sijaan, että mietittäisiin yhdessä ratkaisua, jotta jatkossa virheet voitaisiin välttää. Pelko siitä, että Suomessa ei kohta ole ihmisiä tekemään hoitotyötä johtuu sekä välittömästi että välillisesti työyhteisöllisistä tekijöistä. 

Edellä mainitut kuvaukset perustuvat sosiaali- ja terveysalan töitä tekevien ihmisten haastatteluihin ja ne kertovat suurimmaksi osaksi alan normaalitilanteesta, ennen koronaepidemiaa. Koronaepidemian aikana tehdyt haastattelut taas lisäävät hurjasti pelkokerrointa alan tulevaisuuden suhteen. Hotioalan työntekijöitä velvoitetaan töihin ja ylitöihin, lomia perutaan, huoli omasta ja perheen terveydestä kasvaa, työntekijät joutuvat painimaan omatunnon ja ammattietiikan kanssa jokapäiväisessä työssään, väsymys painaa ja hermot kiristyvät. Äärimmäisessä tilanteessa ja paineen alla työskentely on useimmille meistä mahdollista hetkellisesti ja pystymme venymään mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Tällaista hyper flow -tilaa ei kuitenkaan kukaan meistä pysty pitämään pitkäkestoisesti yllä ilman seuraamuksia. 

Mitä siis tapahtuu, kun koronaepidemia heikkenee ja elämä palautuu jonkinlaiseen normaalitilaan, mitä se ikinä lieneekään? Hoitoalan työntekijät, jotka ovat henkisesti ja fyysisesti venyneet ja venyneet, jaksaneet ja jaksaneet, kunnes vihdoin hieman helpottaa… Kaiken epidemian kasaamaan henkisen paineen ja väsymyksen pitää purkautua jotenkin. Tämä on luonnon laki. Ihmiset sairastuvat fyysisesti tai jäävät sairaslomalle henkisen väsymyksen takia joukoittain.

Kuinkakohan moni ei palaa sairasloman jälkeen alalle enää lainkaan? Kuinka moni kokee vakavan burnoutin? Miten heidän perheensä ja muut läheisensä reagoivat tai osaavat tukea tilanteessa? Tästä voi seurata todella pelottava, laajalle ulottuva lumipalloefekti. Jotain on siis selvästi tehtävä.     

Alaa piinaavat epäkohdat ja kipupisteet on jo pitkään tiedostettu, niistä on puhuttu ja mediassakin niitä on isosti käsitelty. Hyvä! Nyt on aika toiminnalle ja vahvalle positiiviselle tekemiselle, sillä ongelma on ratkaistavissa.

Lisätään työyhteisöjen koulutusta ja valmennusta kaikille organisaation tasoille. Tie ei ole helppo eikä yksinkertainen, mutta aivan varmasti tehtävissä. Luodaan alalle sellaiset työyhteisölliset työkalut, jotta jokainen hoitotyötä tekevä suomalainen voi hymyillen sanoa: IHANAA MENNÄ TÖIHIN, TÄSTÄ TULEE HYVÄ PÄIVÄ!

Rami Räty

Posted in